Auto ei häviä

Kolumni: Teiden bulevardisointi, parkkipaikkanormin runtelemat neliöhinnat ja kulutuskeskeisen elämäntapamme kestämättömyys tarjoavat näille suunnittelijoille näkökulmia vastustaa yksityisautoilua, Jussi Halli kirjoittaa.

Nuorena ja ymmärtämättömänä, aikana ennen sosiaalista mediaa, otaksuin, että yksityisautoilun vastustaminen liittyi autojen tuottamiin kasvihuonepäästöihin ja että akkutekniikan kehitys poistaisi vastakkainasettelun neli- ja kaksipyöräilijöiden välillä. Sittemmin ymmärrykseni on kasvanut seuratessani, kuinka sekä sosiaalisessa mediassa että Helsingin kunnallispolitiikassa rakennetaan joka päivä uutta ja uljasta tulevaisuutta, jossa kunnon kaupunkilainen liikkuu uusien ja älykkäiden palvelukonseptien tukemana sekä luppoajat pyörää polkien.

Lopputulos – henkilöauton häviö – on näissä keskusteluissa selviö. Kun otetaan kantaa oman elämäntapavalinnan puolesta tai vastaan, kokemusasiantuntijasta tulee yhdyskuntasuunnittelija. Teiden bulevardisointi, parkkipaikkanormin runtelemat neliöhinnat ja kulutuskeskeisen elämäntapamme kestämättömyys tarjoavat näille suunnittelijoille näkökulmia vastustaa yksityisautoilua.

Henkilökohtainen suosikkini on kuitenkin resurssitehokkuudella ratsastaminen: yksityisomisteinen henkilöauto kun nököttää yli 90 % elinkaarestaan käyttämättömänä. (Henkilöauto on siis liki yhtä tehoton kuin suomalainen putkiremontti. LVIS-työmaalla taannoin tehty tarkastelu paljasti, että remontoitava kylpyhuone oli arkipäivisin miehittämätön 80 % aktiivisesta työajasta.)

Jos laskennallinen käyttöaste toimisi mittarina, oman elämän konmarittaminen ja resurssioptimointi voisivat ulottua monelle muullekin alueelle: kerrostaloasuntojen parvekkeet, pienet saunat, ulkoiluvälinevarastot ja vinttikomerot joutaisivat pois. Sukellusvälineet, lumilaudat, trampoliinit ja höyläpenkit voisi laittaa yhteiskäyttöön tai vuokrata harrastuspaikkoihin, joissa kakkosnelonen tai niska voisi katketa. Kesämökkien, purjeveneiden ja ulkoporealtaiden kaltaisista hyödykkeistä ei kannata edes puhua tässä yhteydessä.  

Kysehän ei ole vain toimintatapojen muuttamisesta energiatehokkuuden nimissä vaan arvovaikuttamisesta. Oman elinpiirin ulkopuoliset tavat ja tarpeet on helppo kuitata tarpeettomana ylellisyytenä tai mukavuudenhalusta juontuvina valintoina. Kantaa ottavan kaupunkilaisen näkökulmasta autoilusta on tulossa kuin reserviläisen liharuokapäivä, halveksittavaa puuhaa. Jos moisiin paheisiin sortuu, saa turvautua julkisiin katumusharjoituksiin.

Liikenteen uudet palvelumallit tarjoavat ratkaisuja niille, joille ajoittainen autoilu on bilepolttamisen kaltainen tapa: mieluisa vaan ei välttämätön? Sen sijaan kaikille niille, joiden elämä ei jäljittele julkisen liikenteen vuoroväliä ja linjakarttaa, ne ovat tapa käydä ratinkääntäjien kukkarolla. Helsingin Sanomien taannoisessa mielipidemittauksessa yli kolme neljäsosaa haastatelluista piti mahdottomana korvata omaa autoaan yhteiskäyttöisellä. 

Nouseeko näin suuri penseys silkasta halusta seurata raskaasti verotetun peltilehmän arvonlaskua parkkiruudussa?

Teksti Jussi Halli 
Kuva Johanna Kinnari

Palaa otsikoihin