Fysiikan lakeja ei voi uhmata kilpa-autoilijakaan

Kolumni: Kilpa-ajaja Emma Kimiläinen oppi jo nuorena, mikä merkitys hyvillä renkailla on, kun tie on märkä.

Oli sateisen pimeä syyskeli. Olin aiemmin kesällä saanut vihdoin ajokortin. Elettiin vuotta 2007.

Ajoin Alastaron moottoriradalta kotiin Helsinkiin, ja Nummelan kohdalla oli saatu tietyöt valmiiksi. Vanha asfaltti vaihtui uuteen. Nautin ohjaamon hiljentymisestä rengasmelun hälvetessä. Katuvalot heijastuivat märästä upouudesta asfaltista illan pimeydessä, enkä sen tähden havainnut sillan kupeeseen kerääntynyttä laajaa vesivaippaa. Ajoin siihen 80 kilometrin tuntivauhdilla. Mitään ei ollut tehtävissä. Perä oli irti. 

Tuo hetki oli kuin hidastetusta filmistä, jossa pyörin autoni kanssa matkustajan roolissa hitaasti 360 astetta havainnoiden ikkunoista kaiken ympärillä tapahtuvan. Ja yhdessä hetkessä kaikki oli ohi. Olin päätynyt vastaan tulevien ajokaistan puoleiseen ojaan. 

Tilanteesta selvisin onneksi peltivaurioin. 

Isä oli edellisellä viikolla sanonut, että hänen pitäisi hankkia autoon uudet renkaat. Kulutuspintaa oli jäljellä vain hieman enemmän kuin laki vaatii. Renkaan kosketuspinta asfalttiin 80 kilometrin tuntinopeudella noin kolmen millimetrin vesipatjalla on vain 15 prosentin luokkaa, puhumattakaan siitä, että ajoin suureen lätäkköön. Jos olisin ajanut 125 km/h, olisi lain minimivaatimuksen mukaisella 1,6 mm:n urasyvyydellä renkaan kosketuspinta tiehen ollut vaivaiset 6 prosenttia (lähde: turvallisetrenkaat.fi). 

Tuon 13 vuotta sitten tapahtuneen onnettomuuden jälkeen renkaat ovat näytelleet minulle erityistä roolia liikenneturvallisuuden mahdollistajana. Uskon, että moni vesiliirron ikävin seurauksin kokenut kuljettaja voi samaistua tuntemuksiini.  

Siitä lähtien olen aina pitänyt huolen siitä, että renkaat, jotka kuljettavat minua ja perhettäni, ovat urasyvyydeltään minimissään 4 mm:n luokkaa. Yksinkertaisena mittarina käytän 2 euron kolikkoa, sillä sen harmaa ulkoreuna on paksuudeltaan juuri tarvittavat neljä milliä.    

Kilpa-autoilijana uskallan väittää, että ymmärrän pidon merkityksen paremmin kuin suurin osa tiellä liikkujista. Tiedän, mihin pisteeseen asti ja miten renkaiden pitoa voi avittaa, mutta ymmärrän myös sen, milloin massa jyrää kitkan ja pito häviää, oli ratin takana sitten minkälainen rattinainen tai -mies tahansa.

Fysiikan lakeja ei edes kilpa-autoilija voi uhmata.

Emma Kimiläinen

Kirjoittaja on kilpa-ajaja, joka on erikoistunut ajamaan autolla käsittämättömän nopeasti moottoriradalla ja varovaisesti liikenteessä.

Palaa otsikoihin